Kun lehdet huminoi
Kun lehdet puussa huminoi.
Ja aika pysähtynyt vartoo.
Kun luonto yksinäisen tarinoi.
Ymmärryksestä se kertoo.
Kun mikään ei vastaan kapinoi.
Ja hiljaisuus enemmän tilaa ottaa tahtoo.
Kun se muun maailman unohdukseen palsamoi.
Syvimmät tunnot se esille riuhtoo.
Kun sielussa salamoi.
Ja elämänlanka kaiken yhteen kutoo.
Kun se kaiken tapahtuneen siihen kanavoi.
Hyvät ja pahat kokemukset sekaisin se latoo.
Elämä itsellänsä siinä liiaksikin ehkä karkeloi.
Ja paikalleen tiukasti sitoo.
Kun hallitsematonta elämäänsä siinä puntaroi.
Tulee halu kykenemättömyyteensä saada pitoo.
♡ : lla
♡ : lla
©Kirsi-Marja Vahter
